Viime päivinä uutisissa ja sosiaalisessa mediassa on pohdittu pääministeri Sanna Marinin myötä nuorten naisten asemaa päätöksenteossa. Aihe tulee omassa elämässäni lähelle, sillä viime vuosina olen pohtinut paljon kirkollista vaikuttamista, päätöksentekoa ja kouluttautumista nuoren aikuisen näkökulmasta. Halua vaikuttamiseen olisi, mutta monissa tilanteissa intoon vastataan toppuutellen. Minuakin on kehotettu odottamaan useampia vuosia, ennen kuin kannattaisi lähteä mukaan kirkolliseen vaikuttamiseen, yrittää päästä mukaan päätöksentekoon tai kouluttautua suorittamani pastoraalitutkinnon jälkeen pidemmälle. Tuntuu kurjalta kuulla sanottavan, ettei minun ikäiseni aika ole vielä. ”Mitä sinun iässäsi johtamiskoulutuksella tekee? Kannattaisi kerätä rauhassa työkokemusta ensin.” ”Katsellaan sitten, kun olet lähempänä keski-ikää ja kerännyt riittävän kauan kannuksia kirkon töissä.” ”Kyllä se into tuosta laantuu, kun sinulle tulee ikää.”
Nämä kuulemani kommentit ovat saaneet minut miettimään, onko kirkon työssä koulutusta, ahkeruutta ja intoa merkittävämpää tietyn iän saavuttaminen? Kuinka työssään voi kasvaa, jos kehotetaan odottamaan vuosia ollaksesi sopivan ikäinen? Ymmärrän elämänkokemuksen ja työvuosien tuoman merkityksen, enkä vähättele niitä. On hyvä, että kirkon töissä on pitkän työuran tehneitä ihmisiä ja alanvaihtajia, jotka tuovat mukanaan osaamista toisenlaisista ympyröistä. Koen, että voin oppia valtavasti vanhemmilta kollegoilta. Arvostan sitä, että kirkko monesta muusta työnantajasta poiketen arvostaa elämän ja työvuosien tuomaa kokemusta. Silti mietin, eikö elämän ja työn tuomaa kokemusta voi olla kirkon työssä vuosia olleella nuorella aikuisellakin? Moni nuori aikuinen on kerryttänyt työhistoriaa opiskeluvuosien kesätöistä ja luottamustehtävistä alkaen, vaikka työelämää ei valmistumisen jälkeen vuosikymmenten edestä olisikaan.
En haluaisi kokemusta tuijotettavan liian tarkkaan kalenteri kourassa. Nuorella aikuisella ei voi olla kalenterivuosissa mitattuna vanhemman ihmisen elämänkokemusta tai työhistoriaa, eikä tarvitsekaan. Se ei kuitenkaan tee osaamisesta huonompaa, vaan tuo erilaista näkökulmaa. Nuorella aikuisella voi olla syvällisiä ajatuksia, ajankohtaisia oivalluksia ja ymmärrystä oman sukupolvensa kysymyksistä. Sydämen viisaus, empaattisuus, rohkeus uudistaa kirkon työtapoja tai ymmärrys kirkon hallinnosta ei katso ikää. Omalle iälle ei kukaan voi mitään ja jokainen aikuinen on joskus ollut nuorempi kuin nyt on. Toisinaan ikääni harmitellessani minua on lohdutettu ajatuksella, että aika korjaa tämänkin ongelman. Jos Luoja suo, tulee joskus päivä, jolloin en enää ole nuori. Samalla on mielestäni surullista, jos ihmisen kelpaaminen kirkolliseen vaikuttamiseen ja päätöksentekoon on ajan juoksemisesta kiinni.
Näiden ajatusten keskellä olen erityisen kiitollinen jokaisesta luennoitsijakutsusta ja haastattelusta, johon minut on viime vuosina tubettamisen myötä kutsuttu. Arvostan näitä kutsuja erityisesti siksi, kun olen huomannut olevani kutsuttujen puhujien joukossa usein ainoa alle kolmikymppinen ja monissa tilanteissa ainoa naispuolinen puhujavieras. Olen kiitollinen siitä, että olen nuorena aikuisena päässyt kertomaan sometyöstä kirkossa ja jakamaan osaamista yhteiseksi iloksi. Arvostan kaikkia heitä, jotka ovat kiinnostuneita siitä, mitä olen kirkon sometyöstä oppinut. Toivon, että kirkollisessa vaikuttamisessa ja päätöksenteossa olisi aidosti tilaa myös meille nuorille aikuisille ja saisimme ympäriltämme tukea. On sääli, jos meidän nuorten aikuisten olisi tultava tiettyyn ikään, jotta voisimme tulla kuulluksi, vakavasti otettaviksi ja porukkaan hyväksytyiksi. Politiikan osalta askel nuoremman sukupolven suuntaan on jo tehty ja toivon kirkossa toimittavan samoin. On vain rikkaus, että vaikuttamisessa ja päätöksenteossa on mukana kaikenikäisiä.