Hautaan siunaamisen alkuun on puoli tuntia aikaa ja siunauskappelissa on vielä hiljaista. Vahtimestari on tuonut arkun paikoilleen odottamaan siunaustilaisuuden alkua ja kukkalaite on aseteltu arkun päälle. Kaivan puhelimen esiin ja otan tunnelmallisen kuvan arkusta. Hautajaisten jälkeen julkaisen kuvan somessa ja muistutan hautajaisten olevan kirkon arkea. Usein tässä yhteydessä puhun lyhyesti elämän katoavaisuudesta, iankaikkisen elämän toivosta ja valosta. Kuvat tuovat lähelle sen todellisuuden, jossa elämme. Kuoleman, surun ja elämän rajallisuuden kanssa jokainen meistä joutuu joskus kasvotusten.
Koen tärkeäksi sen, että kirkko pitää somessa esillä ihmiselämän rajallisuutta ja kristinuskon toivoa tuovaa sanomaa. Suru ja kuolema koskettavat monia, mutta niistä puhumista pidetään mielestäni nykyaikana jonkinlaisena tabuna. Koen, että kirkon on luontevaa tarjota paikkoja surun käsittelylle ja siitä puhumiselle. Avoimesti surusta ja kuolemasta somessa kertominen ei ole huomionhakuisuutta, vaan yhdessä suremista ja jakamista. Olen monta kertaa saanut palautetta somessa ja kasvotusten, kuinka kuvat hautajaispäivistä tuovat lohtua oman surun keskelle. Somessa jaetut kuvat muistuttavat siitä, ettei yksin tarvitse surra eikä sureminen ole mitenkään tavatonta.
Vain kerran olen saanut kriittistä palautetta hautajaiskuvien julkaisemisesta somessa, kun palautteen antaja koki kuvien rikkovan yksityisyydensuojaa. KotimaaPro -lehdessä 6.6.2019 julkaistussa artikkelissa kuitenkin muistutetaan, ettei yksityisyydensuoja koske vainajaa. Vaikka yksityisyydensuoja ei koske vainajaa, koen kuitenkin tärkeäksi vainajan ja hänen läheistensä kunnioittamisen. Hautajaisista julkaisemissani kuvissa ei koskaan näy surevia omaisia eikä vainajan nimeä tai tarkkaa siunausaikaa mainita. Hautajaiskuvissa voi kuitenkin valottaa kauniilla ja herkällä tavalla arvokasta tilaisuutta.
Pidän hautajaispäivän taltioimista kuvin ja videoin hyvänä monesta syystä. Usein hautajaispäivänä tunteet ovat pinnassa ja moni hetki menee tunnemylläkässä ohitse. Kuvien ja videoiden kautta päivään voi palata jälkikäteen. Niiden kautta hautajaispäivän voi jakaa myös heidän kanssaan, jotka eivät päässeet hautajaisiin paikan päälle esimerkiksi välimatkan vuoksi. Ajattelen, ettei hautajaispäivän pyhyys mene arkisuudesta rikki. Arkiset tavat saavat näkyä myös hautajaisissa. Kunhan kuvaaminen ei häiritse hautajaisten kulkua tai omaisten suremista, on kuvaaminen mielestäni sopivaa.
Tubessa käyn tarkasti läpi, miten hautajaisissa toimitaan.
Tämä blogiteksti on poikkeuksellisesti julkaistu sekä blogit.evl.fi/emiliapappi -sivulla että Kotimaa24-blogissa.
Marjo Savolainen
Eikö edes hautajaiset ole mielestäsi omaisten ja vainajan välinen juttu. En tiedä kysytkö omaisilta lupaa, jos kysyt, niin kuolleen henkilön lupaa et voi kysyä.
Olet törkeä ihminen. Ihmiset surussaan eivät jaksa regoida ja tuskin tietävät teoistasi.
emiliapappi
Hei Marjo. Hautajaiset, kuten muutkin kirkolliset toimitukset, ovat jumalanpalveluksia ja siten julkisia tilaisuuksia. Niissä kuvaaminen on kaikille sallittua.
Ritva
Minusta aiheesi surusta puhuminen ja myös kuvaaminen on osa surutyötä. Paljon pahempaakin tapahtuu, siunataan tietysti jokainen mutta on tapauksia että läsnä on vain pappi ja kanttori. Hautajaiset on viimeinen palvelus vainajalle. Et ole mitenkään törkeä vaan ihan asiallinen tapa lähestyä surua joka on niin ulkoistettu.
emiliapappi
Olen samaa mieltä kanssasi Ritva, että surusta puhuminen ja kuvaaminen ovat osa surutyötä. Monet meistä tekevät surutyötä kuvia katselemalla. Kuviin voi aina palata, kun siltä tuntuu. Toivon, että sureminen nähtäisiin monimuotoisena ja yhteisöllisenä asiana. Seurakunta tukee omaisia ja myötäelää heidän suruissaan.