Juoksen Paloheinän peltojen halki. Aurinko on laskemassa ja syksy on tulossa. Hengitys höyryää viileässä ilmassa. Peltojen keskellä pysähdyn katsomaan, miten muuttolintujen parvet täyttävät taivaan. Lintujen tummat siluetit liikkuvat laskevan auringon punaiseksi värjäämää taivasta vasten. Lintujen äänet peittävät alleen kaiken muun. Olen onnellinen siitä, että sain nähdä linnut ja tämän hetken. Samalla kun katselen taivaalle, mietin kiitollisuutta. Miten olennaista kiitollisuudelle on se, että ymmärtää elämän haurauden. Kaiken mitä elämässä on, voi menettää. Kiitollisuuden vastakohta oikeastaan on se, että ottaa asiat itsestäänselvyyksinä.
Tultuani takaisin kotiin silmäni osuvat artikkeliin, jonka mukaan lintujen määrä Pohjois-Amerikassa on vähentynyt kolmanneksella vuodesta 1970. Artikkeli ei kaunistele: lintujen määrän väheneminen on vahva merkki ekosysteemin hajoamisesta. Sivulauseessa kerrotaan, että Euroopassa tilanne on yhtä paha.
Viimeiset pari viikkoa, jo ennen juoksulenkkiä Paloheinässä, olin mietiskellyt Jeesuksen vuorisaarnan kohtaa: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne” (Matt. 6:26). Erityisesti jakeessa kiehtoo se, että Jeesus vain käskee katsomaan lintuja. Siis katselemaan ja ihmettelemään luontoa sekä miettimään, mitä se kertoo. Ja kuin vahvistukseksi, pari jaetta myöhemmin Jeesus käskee katsomaan kedon kukkia.
En voi olla miettimättä, millaisessa valossa tuota jaetta on katsottava, kun aivan tavallisetkin linnut muuttuvat harvinaisemmiksi.
Lintujen kuolemassa ei ole kysymys vain siitä, että linnut kuolevat. Ja jos menetämme linnut, aivan tavalliset varpuset ja pääskysetkin, emme menetä vain lintuja. Elämme maailmassa, jossa on syytä olla kiitollinen västäräkeistä, hömötiaisista ja punatulkuista. Jopa variksista ja lokeistakin. Niiden kaikkien elämä on haurasta.