Kategoria: Hengellisyys
Ihmettely ja luontosuhde
Olen pitkään miettinyt omaa luontosuhdettani ja sen kehittymistä. Ei mikään yllätys, että olennainen merkitys luontosuhteen kehittymiselle on ollut eri tavoilla, joilla luonnossa viettää aikaa. Omalla kohdallani ehkä vaikuttavimmat tavat ovat olleet juokseminen ja sukeltaminen. Tässä tekstissä haluan pohtia sukeltamisen merkitystä omalle luontosuhteelleni. En voi sanoa, että olisin maailman kokenein sukeltaja. Aloitin harrastuksen vuonna 2017. Oikeastaan […]
Mitä on olla kirkko eristyksissä ja karanteenissa?
Koronaviruksesta johtuva massiivinen poikkeustila on pakottanut kaikki organisaatiot pohtimaan toimintatapojaan, ellei jopa laittamaan lappua luukulle. Niin on Suomen evankelis-luterilaisen kirkonkin kohdalla. Seurakuntien toiminta on perinteisesti ollut kokoavaa. ”Kirkonmäki” on ilmaus ajalta, jolloin sunnuntaina ihmiset kokoontuivat yhteen kirkonmenojen myötä – ei aina niin hurskaista syistä, vaan ylipäätään mahdollisuutena nähdä ihmisiä eri puolilta pitäjää. Toiminnallisuus ja kokoavuus […]
Yhteistä ymmärrystä etsimässä – ja karu muistutus siitä, miten viestit menevät joskus pieleen
Vanha viestinnän lainalaisuus on, että jos viestin voi jotenkin ymmärtää väärin, niin näin tapahtuu. Yhteisymmärrysviikon avajaisjuhla oli, kuten juhlan kuuluukin, positiivinen esimerkki siitä, miten positiivista yhteistä ymmärrystä rakennetaan niin sanojen, tanssin kuin musiikinkin keinoin. Hiljattain olin kuitenkin tilanteessa, jossa positiiviseksi tarkoittamani viesti saatettiin ymmärtää juuri päinvastoin. Risti kaulassa on minulle positiivinen symboli. Se kertoo, että olen kristitty, joka haluaa elää Jumalan rakkaudesta ja välittää samaa elämänasennetta myös ympärilleen. Mutta sitten kuulin, että toisille ihmisille risti ei symboloi ollenkaan Jumalan rakkautta, armoa ja hyväksyntää, vaan aivan muuta: vihaa, vainoa ja kuolemaa. Miten voisin varmistua siitä, että omalla toiminnalla ja puheella en tulisi vahvistaneeksi vihaviestiä, vaan lisänneeksi yhteisymmärrystä?
Kynnys tulla ehtoolliselle
Muutama viikko sitten pysähdyin isoskoulutuksessa olevien nuorten kanssa alttarin ääreen ehtoollisavustajakoulutuksen merkeissä. Nuorten kyky heittäytyä uuteen, harjoitella ehtoollisen jakamista ja oivaltavat kysymykset aiheesta tekevät aina suuren vaikutuksen. Samalla saan itse pysähtyä miettimään ehtoollisen jakamista ja vastaanottamista. Kirkon työntekijän arjessa ehtoollinen tuntuu usein itsestään selvältä, vaikka seurakuntalaisen näkökulmasta ehtoollinen ei aina ole yksinkertainen asia. Toisinaan minusta […]
Marraskuu on sielun autiomaa
Marraskuussa päivät ovat Helsingissä harmaita. Iltaisin pimeys laskeutuu yhä aikaisemmin ja sateisina päivinä vähäkin valo tuntuu imeytyvän sumuun. Luonto käpertyy. Pimeässä on hyvä juosta. Yhtä aikaa päivien lyhentyessä olen huomannut, miten olen juoksulenkeillä nauttinut tummenevasta metsästä ja pimeistä kaduista. Pimeä riisuu pois tarpeen jatkuvasti havainnoida ympäristöä. Katuvalot näyttävät tien sekä harvat vastaantulijat, ikään kuin muuta […]
Äiti Amman halaus: Intian uskonnot ja kirkko
Yksi akateemisen elämäni suurista yllätyksistä tapahtui Merihaan Kaapelihallissa loppukesästä 1998. Huomasin jossain mainoksen siitä, että intialainen Äiti Amma eli Sri Amritanandamayi saapuu Suomeen. Koska olin edellisen vuoden opiskellut teologiaa Etelä-Intiassa Kirkkojen Maailmanneuvoston stipendiaattina ja pyrkinyt osana opintojani paneutumaan myös hindulaisuuteen, päätin mennä katsomaan, mitä Helsingissä tapahtuu. Amma vaikutti etäisesti tutulta. Olin Intiassa nähnyt hänen kuvansa […]
Nuorten ripariaika tuo omat riparimuistot mieleen
Ensi kesänä tulee kuluneeksi 15 vuotta, kun talletin riparimuistoni tyhjään kenkälaatikkoon. Kenkälaatikon pohjalle kertyi riparipassi täynnä merkintöjä, rukoushelmet, riparikaverien kirjoittamia terveisiä ja konfirmaatiopäivän onnittelukortteja. Harvoin tulen tuota laatikkoa esille kaivaneeksi ja ajan kuluessa monet muistot omasta riparista ovat kovasti haalistuneet. Monet muistoista tuntuvat nyt kovin arkisilta. Mieleen on piirtynyt pitkä bussimatka vaellusriparille Lappiin ja leirille […]
Yhdessä syömisen kauneus
Säännöllinen syöminen on edellytys sille, että voin hyvin ja pystyn tekemään työtä. Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme – kuten sanonta kuuluu. Yhdessä syöminen on monen uskonnon ytimessä. Syöminen on keskeisessä asemassa myös kristinuskossa. Oman kristillisen perinteeni ehtoollinen on kutistunut symboliseksi ateriaksi, mutta alkukirkon aikaan kyse lienee ollut vähän tuon lindaulaisen nyyttäripöydän tapaisesta kokoontumisesta. Voinko asettua samaan ehtoollispöytään vain heidän kanssaan, jotka itse olen arvottanut kelvollisiksi tai jotka ovat arvioineet minut kelvollisiksi rinnalleen? Vai voiko ajatella, että ehtoolliselle tuleminen jo itsessään yhdistää meitä kristittyjä yli kaikenlaisten muiden erojen?
Kasvokkain näkee itsensä
Kun katson toista ihmistä silmiin, hänen silmistään heijastuu oma kuvani. Näen itseni eri tavalla kuin aiemmin. Mitä olen oppinut erilaisia uskontoperinteitä edustavien ihmisten kohtaamisesta sekä Suomessa että maailmalla? Miten nämä kohtaamiset ovat muuttaneet omaa käsitystäni itsestäni sekä siitä kirkosta, jota näissä kohtaamisissa usein edustan?… Oivalsin jossakin kohtaa, että entistä useammin sekä työssäni uskontojen kohtaamisen parissa että myös arkisessa elämässä olen ensisijaisesti kristitty, ja vasta toissijaisesti jotain muuta. Siitä, mitä sanon tai teen, saatetaan vetää johtopäätös siitä, millaisia kristityt noin yleensä ovat. Aika pelottavaa.