Muutama viikko sitten pysähdyin isoskoulutuksessa olevien nuorten kanssa alttarin ääreen ehtoollisavustajakoulutuksen merkeissä. Nuorten kyky heittäytyä uuteen, harjoitella ehtoollisen jakamista ja oivaltavat kysymykset aiheesta tekevät aina suuren vaikutuksen. Samalla saan itse pysähtyä miettimään ehtoollisen jakamista ja vastaanottamista. Kirkon työntekijän arjessa ehtoollinen tuntuu usein itsestään selvältä, vaikka seurakuntalaisen näkökulmasta ehtoollinen ei aina ole yksinkertainen asia.
Toisinaan minusta pappina tuntuu, että kirkossa yksi suurimpia näkymättömiä kynnyksiä on ehtoollispöydän ääressä. Ehtoolliselle tuleminen tuntuu olevan nykyisin monille korkean kynnyksen takana. Usein näen pappina sitä, kuinka ehtoolliselle tulemista arastellaan esimerkiksi konfirmaatiomessuissa. Voi olla, että edelliskerrasta on aikaa jo vuosia tai ainoa kerta on sijoittunut omaan konfirmaatiopäivään. Leivän ja viinin vastaanottamista saatetaan myös jännittää, jos ehtoollisen käyttäytymiskoodi on itselle vieras. Seurakuntalaisen näkökulmasta tilannetta ei helpota sekään, että seurakunnissa on monenlaisia käytänteitä ehtoollisella käymisen suhteen. Messun vakikävijät tuntevat paikalliset tavat, mutta satunnaiselle vierailijalle kynnys tulla alttarikaiteen ääreen voi olla liian suuri.
Toivon, että seurakunnissa rohkaistaisiin ihmisiä tulemaan ehtoolliselle kertomalla paikallisista käytänteistä ääneen messun yhteydessä. Kirkon työntekijöille ja messun vakikävijöille tutut asiat ovat monille nykyisin vieraita. Emme voi 2020-luvulla enää olettaa, että ehtoolliskäytänteet olisivat kaikille tuttuja tai tuoreessa muistissa. Avaamalla käytänteitä selkeästi ääneen madallamme kynnystä tulla ehtoolliselle. On myös tärkeää, että osaisimme seurakunnissa rohkaista ihmisiä tulemaan ehtoolliselle välittämällä hyväksyvää ilmapiiriä. Ehtoolliselle voi hyvillä mielin tulla, vaikka edelliskerrasta olisi pitkä aika tai ei muista, miten alttarikaiteen ääressä toimitaan. Muilta seurakuntalaisilta voi katsoa mallia ja pappikin neuvoo tarvittaessa.
Osa ehtoolliselle tuloa arastelevista kertoo epäröivänsä, voiko ehtoolliselle tulla sellaisena kuin on. Riittääkö minun uskoni? Kelpaanko oman elämäntilanteeni, virheideni ja puutteideni kanssa? Toivoisin jokaisen tietävän, ettei alttarikaiteen ääressä olla arvioimassa ihmisen kunnollisuutta tai hänen hengellisyyttään. Ehtoollisessa ei ole kyse meistä, asenteistamme ja teoistamme – vaan Jumalan työstä meissä. Ehtoolliselle saa tulla juuri sellaisena kuin on – oman elämän iloineen ja suruineen. Ajattelen, että ehtoollinen hoitaa sisintämme erityisesti silloin, kun kaipaamme rakkautta, toivoa ja nähdyksi tulemista. Tälle hoivalle, armolle ja rakkaudelle, toivon olevan alttarikaiteen ääressä tilaa.