Olen huomannut sosiaalisessa mediassa kriittistä keskustelua siihen liittyen, miten Yhdysvaltojen poliisiväkivallan vastainen #BlackLivesMatter-hashtag on saanut rinnalleen #AllLivesMatter. Moni on sitä jakanut ilmeisen tietämättömänä, että jälkimmäinen aihetunniste koetaan jopa rasistiseksi.
Tämä saattaa yllättää: Eikö olekaan niin, että kaikki elämät ovat arvokkaita? Miksi ei voisi korostaa tätä periaatetta sanomalla ”All lives matter” sen sijaan, että nostaisi vain yhden ihmisjoukon esiin sanomalla ”Black lives matter”?
Yksinkertainen vastaus on, että kannattaa kuunnella (tässäkin) niitä ihmisiä, joita asia koskee: nimenomaan mustat kritikoivat ”All lives matter” -slogania vaatiessaan oikeuksiaan ja vastustaessaan amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteellista rasismia. He kokevat koko maailmaa syleilevän hashtagin tietoisena harhautusliikkeenä, joka vie huomion siitä, että nimenomaan heidän elämänsä ei merkitse rasistisessa systeemissä juuri mitään.
Jokaisella elämällä on merkitys, mutta nyt keskustellaan, miksi tätä universaalia oikeutta ei anneta täysmääräisenä Yhdysvaltojen mustille vieläkään yli viisi vuosikymmentä rotuerottelun virallisen lopettamisen jälkeen.
**
Aihetunnistetta koskeva keskustelu avaa hyvin myös kristillistä evankeliumia. Evankeliumi ei nimittäin ole ollenkaan tasa-arvoinen siinä mielessä kuin moni luulee. En kannata sanaa ’harhaoppi’, mutta melkeinpä sitä haluaisin teologina silloin käyttää, jos joku julistaa armoa rikkaille yhtä sujuvasti kuin köyhille. Sen verran kaukana sellainen ”tasa-arvopuhe” on Raamatun ajattelumallista.
Kun lukee Raamattua tarkasti, voi huomata, että yksi keskeisimmistä tulkinta-avaimista on Jumalan sitoutuminen köyhiin ja sorrettuihin. On hyvin vaikea löytää Raamatusta kohtia, joissa rikkauksia pidettäisiin hyvänä – päinvastoin, ne nähdään jopa vahingollisina sielulle. Toisaalta ei köyhyyttäkään ihannoida vaan kohtuutta ja jakamisen kulttuuria.
On oikeastaan hämmästyttävää, kuinka monet Jeesuksen vertaukset liittyvät talouteen ja kuinka kumouksellisesti inhimilliset arvoasteikot käännetään evankeliumeissa.
Luukkaan evankeliumin alussa on ns. Marian kiitosvirsi (1:46–55), jossa Maria ylistää Jumalaa kantaessaan tulevaa Messiasta kohdussaan. Tekstiä värittää tietoisuus, että Jumala on valinnut pelastushistorian keskeisimpään tehtävään vähäpätöisen nuoren naisen. Marian ylistys huipentuu siihen, miten Jumala syöksee vallan pitäjät istuimiltaan ja korottaa alhaiset, ruokkii nälkäiset ja lähettää rikkaat pois tyhjin käsin.
Julkisen toimintansa alussa Jeesus ilmaisee missiokseen ”ilmoittaa köyhille hyvä sanoma” ja ”julistaa Herran riemuvuotta” (Luuk. 4:18–19).
Hyvä on huomata, että puhuessaan ’köyhistä’ Uusi testamentti tarkoittaa taloudellisesti köyhiä ja puutteenalaisia. Jos joku muuta väittää, suosittelen Jaakobin kirjeen 2 lukua, jossa mainitaan kirjaimellisesti ”köyhä nuhruisissa vaatteissaan” (jae 2), ennen kuin todetaan Jumalan valinneen nimenomaan ”maailman silmissä köyhät” perimään valtakunnan (jae 5).
Tietoisuus köyhien arvosta oli vahva vielä varhaisten kristittyjen parissa, ennen kuin kirkko liittoutui maallisen vallan kanssa. Syyrialaisessa Didascalia Apostolorum -tekstissä opastetaan piispaa, ettei tämä saa keskeyttää saarnaansa tervehtiäkseen jumalanpalvelukseen saapuvaa rikasta, mutta sen sijaan ”jos köyhä mies tai nainen, etenkin vuosien vaivaama, tulee, eikä hänelle ole paikkaa, oi piispa, kaikesta sydämestäsi anna hänelle paikka, vaikka sinun itse pitäisi istua maassa.”
Köyhyyden käsitettä ei siis saa hengellistää, kuten liian usein on tehty. Tätä alleviivaa myös Jeesuksen mainitsema ”Herran riemuvuosi”, joka liittyi muinaisessa Israelissa maan uudelleen jakamiseen ja orjien vapauttamiseen. Evankeliumiin kuuluu näin ollen visio varallisuuden uudelleen jakamisesta. (Omassa yhteiskunnassamme tällaista tehdään esimerkiksi progressiivisen verotuksen välityksellä, joten sikäli Raamattu ottaa veropolitiikkaankin kantaa vähintään epäsuorasti!)
Olennaista on huomata, että evankeliumi ei ole tasa-arvoinen. Se ei ole sama köyhille ja rikkaille, vähäväkisille ja valtaa pitäville. Tämä on kieltämättä radikaali ja kaltaiselleni keskiluokkaiselle varsin kiusallinen sanoma. Mutta siinäpä se on Jeesuksen julistuksessa Jumalan valtakunnasta, jossa ”viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi” (Matt. 20:16), eikä sitä poiskaan Raamatusta saa.
Uuden testamentin sanoma köyhien ensisijaisuudesta ei tarkoita, etteikö rikaskin voisi pelastua. Päinvastoin köyhistä ja vähäväkisistä lähtevä vapautus voi ulottua myös rikkaisiin ja valtapositioissa oleviin. Mutta järjestys on selvä: ensin tämän maailman viimeiset, sitten vasta eliitti ja etuoikeutetut.
Itseäni auttoi tämän raamatullisen ajattelumuodon ymmärtämisessä Paulo Freiren klassikkoteos Sorrettujen pedagogiikka (suom. 2005). Brasilialainen kasvatustieteilijä kirjoittaa vuonna 1968 julkaistussa teoksessaan, miten nimenomaan sorrettujen kansanryhmien uuden tietoisuuden kautta käynnistyy vapautusprosessi, joka vapauttaa myös sortajat.
Ajatus on täysin uusitestamentillinen: Jumalan valtakunta on vapautusliike, joka lähtee liikkeelle vähäväkisistä ja lopulta muuttaa myös rikkaat. Klassinen esimerkki on evankeliumeista tuttu veronkantaja Sakkeus, joka Jeesuksen kohdattuaan tiedosti toimineensa väärin ja päätti maksaa nelinkertaisesti takaisin sille, jolta oli liikaa kiskonut (Luuk. 19: 1–10).
Myös ekumeenisessa teologiassa ilmenee kirkkaana tietoisuus siitä, että Jumala toimii ensisijassa yhteiskunnassa marginaalien kautta. Esimerkiksi paavi Franciscuksen mukaan Jumala osoittaa “ensimmäisen armonsa” köyhille, minkä takia kirkon on oltava ”köyhä ja köyhiä varten”. Siksi meidän tulee paavin mukaan antaa köyhien evankelioida meidät.
Vastaavasti Kirkkojen Maailmanneuvoston uusin lähetysteologia rakentuu ajatukselle ”marginaalien missiosta” (mission from the margins).
Uusin ekumeeninen ajattelu merkitsee, että ylhäältä päin tapahtuva köyhien laupias auttaminen ei ole vielä erityisen kristillistä. Kristillinen ajattelu on aina askeleen radikaalimpaa: sen mukaan Jumalan valtakunta lähtee liikkeelle köyhistä ja marginalisoiduista, jolloin köyhät ovat subjekti – eivät objekti.
**
Palaan vielä #BlackLivesMatter-teemaan, josta aloitin. On ilmeistä, että evankeliumien perusteella kristitty voi ymmärtää, miksi hashtagin tulee olla nimenomaan tuo, erään ihmisryhmän konkreettiseen kamppailuun samastuva, eikä yleispätevä jokaisen elämän arvostus: Jumalan valtakunnan eteneminen lähtee liikkeelle aina siltä puolen inhimillisiä jakolinjoja, jossa ovat heikommat olosuhteet. Evankeliumi liittyy konkreettiseen historiaan ja sen kuvaama vapautus koskee myös yhteiskunnallista todellisuutta. Evankeliumi on tässä mielessä läpeensä ’poliittinen’.
1960-luvun kansalaisoikeuskamppailun tiimellyksessä ns. black theology, jonka merkittävin teologi oli James H. Cone (1938–2018). Hän sovelsi amerikkalaisen yhteiskunnan rasistisiin jakolinjoihin evankeliumin periaatetta, jonka mukaan vapautus lähtee liikkeelle sorretuista ja ulottuu lopulta myös sortajiin: ”Kun valkoiset käyvät läpi todellisen kääntymisen kokemuksen, jossa he kuolevat valkoisuudelleen ja syntyvät uudelleen taistellakseen valkoista sortoa vastaan ja sorrettujen vapautuksen puolesta, heille on paikka mustien vapauskamppailussa”.
Sanat on kirjoitettu vuonna 1975, mutta ne kaikuvat tosina myös 2020 selittäen, miksi kaltaiseni valkoinen ja keskiluokkainen kristitty on kutsuttu käymään läpi tietoisuuden muutoksen – sitä kautta omassa poliittisessa kontekstissaan asettumaan köyhien, rasismin uhrien ja kaikkien muiden syrjäytettyjen rinnalle. Mitä se käytännössä merkitsee, sen joutuu jokainen itse ratkaisemaan, mutta ei ainakaan epäpoliittisuutta, välinpitämättömyyttä ja ulkopuolisuutta. Sellaiset arvot eivät ole kristillisiä arvoja.