Minut tuntevat tietävät hyvin, että nälkäisenä en ole parhaimmillani – tai edes millään tavalla yhteistyökykyinen tai sosiaalinen. Säännöllinen syöminen on edellytys sille, että voin hyvin ja pystyn tekemään työtä. Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme – kuten sanonta kuuluu.
Osallistuin hiljattain kansainvälisen uskontodialogijärjestön Religions for Peace yleiskokoukseen Lindaussa, Saksassa. Kokouksen antiin voi tutustua tarkemmin täällä. Tiiviin viikon ohjelma koostui luennoista, keskusteluista, ryhmätyöskentelyistä ja muilta suljetuista rauhanneuvotteluista, joissa mm. Keski-Afrikan, Myanmarin ja Bangladeshin sekä Lähi-idän uskonnolliset johtajat tapasivat toisiinsa ja etsivät tietä eteenpäin rauhan saavuttamiseksi noilla alueilla. Yleisteeman ”Caring for Our Common Future” alla keskusteltiin niin rauhankasvatuksesta kuin sademetsien suojelusta, ja jaettiin käytännön esimerkkejä eri uskontojen välisestä yhteistyöstä. Ja tietysti syötiin yhdessä.
Yhteinen ateria Lindaussa
Yhtenä iltana Lindaun kaupungin asukkaat kutsuivat kokouksen osallistujat yhteiselle illalliselle kaupungin torille, luterilaisen ja katolisen kirkon väliin katettujen pitkien pöytien ääreen. Yhteiseen pöytään kaikki halukkaat Lindaun asukkaat olivat tuoneet nyyttäriperiaatteella syötävää. Päivämme oli ollut pitkä, ja lounaaksi tarjotusta voileivästä oli jo aikaa. Siispä asetuimme jo tervetulopuheiden aikana jonoon odottamaan merkkiä ruokailun alkamisesta. Lähellä olevien ihmisten kanssa ryhdyimme vitsailemaan uuden uskontodialogijärjestön perustamisesta. Nimeksi tulisi Religions for Food, vielä minuakin nälkäisempi uusi ystäväni Bosniasta nimesi itsensä presidentiksi ja minut pääsihteeriksi. Kokouksissa olisi aina tarjolla illallinen, ja jälkiruoaksi tietysti suklaata. Vieressä seissyt tuttu kollega Malesiasta ilmoittautui ensimmäiseksi jäseneksi.
Ruoan ääreen päästyämme juttelin lindaulaisten kanssa. Mukaan illallisen järjestelyihin oli kutsuttu kaikkia lindaulaisia heidän taustastaan riippumatta. Ruoka oli kasvisruokaa, jotta se sopisi kaikille uskonnosta riippumatta. Eräs rouva kertoi nähneensä ilmoituksen paikallislehdessä ja halusi tuoda oman osuutensa pöytään, vaikka ei kuulunutkaan mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Buddhalaiseen yhteisöön kuulunut mies tuli kysymään mitä kieltä puhumme, kun nauroimme suomalaisten naisten – muslimien ja kristittyjen – kanssa jollekin yhteiselle jutulle. Tämä mies oli hiljattain vieraillut Helsingissä ja arvelikin tunnistaneensa puhutun kielen. Lindaulaisten kutsu yhteiseen pöytään, huolella valmistellut ruokalajit ja iloiset ilmeet saivat kaikki eri puolilta maailmaa tulleet kokousvieraat tuntemaan itsensä tervetulleeksi. Samalla se tarjosi heille tilaisuuden ottaa vähän tarkemmin selvää siitä, ketä me monenlaisiin uskonnollisiin tunnuksiin pukeutuneet ihmiset oikein olemme.
Seuraavana päivänä tapasin ystäväni uudelleen. Hän – bosnialainen muslimi – hämmentyi hetkeksi nähdessään minut papinpaidassa, mutta pian jatkoi keskustelua edellisen illan iloiseen sävyyn ja sanoi olevansa yllättynyt mutta iloinen siitä, että pappisvirkaan vihitty nainen olisi uuden järjestön pääsihteeri. Yhteinen vitsi Religions for Food -järjestöstä jäi elämään koko kokousviikon ajaksi, ja on sittemmin jatkunut sosiaalisessa mediassa. Vitsin johti meidät keskustelemaan paitsi keski-ikäisen naisen hankaluudesta pysyä nuoruuden mitoissa kuin uskonnollisen paaston merkityksestäkin.
Vieraana iftar -aterialla
Yhdessä syöminen on monen uskonnon ytimessä. Olen muutaman kerran saanut kutsun iftar-aterialle. Muslimien pyhän kuukauden ramadanin aikana muslimit paastoavat auringonnoususta auringonlaskuun. Auringon laskiessa on yksi päivän rukoushetkistä, jonka jälkeen kokoonnutaan yhteen aterialle. Nämä iftar-ateriat ovat olleet arvokkaita kurkistuspaikkoja islamin harjoittamiseen ja siihen kokonaisvaltaiseen elämäntapaan, joihin muslimit on kutsuttu. Ramadan osuu tällä hetkellä alkukesään, jolloin auringonlaskun ja nousun välinen aika on pitkä. Moni muslimiystävä on kertonut, että paastoaminen ei siitä huolimatta tunnu raskaalta vaan iloiselta asialta, joka vie heidät lähemmäksi Jumalaa ja lähemmäksi ihmistä.
Sopivatko kristityt samaan ehtoollispöytään?
Syöminen on keskeisessä asemassa myös kristinuskossa. Oman kristillisen perinteeni ehtoollinen on kutistunut symboliseksi ateriaksi, mutta alkukirkon aikaan kyse lienee ollut vähän tuon lindaulaisen nyyttäripöydän tapaisesta kokoontumisesta. Yhteinen ehtoollispöytä merkitsee kristityille suurinta mahdollista hengellistä yhteyttä. Siksi kirkko on tarkkaan säätänyt yhteisen ehtoollisenvieton edellytyksistä. Joitakin kertoja olen ollut tilanteissa, joissa kaikki kastetut kristityt eivät ole mahtuneet samaan ehtoollispöytään. Se tekee kipeää hyvin syvälle menevällä tavalla. Tavalla, jota on vaikea sanoiksi pukea. Voinko asettua samaan ehtoollispöytään vain heidän kanssaan, jotka itse olen arvottanut kelvollisiksi tai jotka ovat arvioineet minut kelvollisiksi rinnalleen? Vai voiko ajatella, että ehtoolliselle tuleminen jo itsessään yhdistää meitä kristittyjä yli kaikenlaisten muiden erojen? Pappina olen kohdannut myös sellaisia kristittyjä, jotka kuuluvat kanssani samaan kirkkoon mutta jotka eivät pidä minun toimittamaani ehtoollista pätevänä eivätkä halua siihen osallistua. Se tekee kipeää vielä enemmän. Toivoisin, että jonakin päivänä voisimme jakaa yhteisen pöydän riippumatta siitä, kummalla puolella pöytää seisomme.